Olen miettinyt hyvin syvällisiä asioita tässä selvittyäni auto-onnettomuudesta. Rintalastan aluetta kivistää vielä välillä, mutta sieluun sattuu enemmän.

Sinä hetkenä kun tajusin olevani elossa ja vieläpä auto oikein päin tarkistin ensimmäisenä että mukanani olleet kultakalat olivat yhä ämpärissä ja että limoviikunani ei ollut katkennut. (olin tullut treelta ostoksilta) Siinä vaiheessa tajusin romuttaneeni auton paskaksi enkä välittänyt itsestäni.
Soitin isälle ja sanoin että auto on rikki ja isä soitti paikalle tutun taksikuskin. Taksikuski meinasi mennä turvalleen tiellä, niin liukas se oli.

Olimme juuri lähdössä viemään autoa parin sadan metrin päähän huoltsikan pihaan pois tienpenkalta, kun jonkun ohikulkeneen neropatin kutsumat ambulanssi ja paloauto tulivat keskeyttämään. Minut vietiin vasten tahtoani takaisin Tampereelle TAYSin ensiapuun ja taksikuski vei tavarani ja kalani kotiin. Palomiehet liukastelivat autolleni ja toimittivat sen huoltsikalle.

Juuri samana aamuna olin saanut hyviä uutisia taloudellisesta ahdingostani: olisin ehkä jo ensiviikolla vain n. 200e velkaa Kelalle. Olin asiasta piristyneenä ajatelllut, että kaikki järjestyy ja nyt menee paremmin.

Sairaalassa ajattelin: Miksi en kuollut? Mikään ei muutu kuitenkaan.

Olin oikeassa.